Valottumisviikot

Korkean valon leiri aukaisee uuden näkökulman Välimeren kevääseen ja omaan tapaan hahmottaa maailmaa.

Kuka minä olen? Miten minusta tuli minä? Mitä kohti haluan seuraavaksi suunnata? Itsetutkistelun rinnalle nousee kysymys siitä, mikä rajoittaa kykyäni nähdä ympäristöni ja toisaalta mahdollisuuteni sellaisina kuin ne ovat.

Peileinä viikon matkalla ovat toisten matkalaisten lisäksi samassa valossa maalanneet kuvataiteilijat ja samoilla rannoilla ja kukkuloilla kirjoittaneet kirjailijat, oppaina Kaisa Raittila ja Mikko Malkavaara.

Ryhmään mahtuu kerrallaan korkeintaan 12 valottujaa. Majoittuminen hotellissa tai vuokra-asunnossa oman harkinnan mukaan. Kohtaamisten tukikohtana Kaisan ja Mikon Nizzan-koti Valottuma.

Valottumisviikko voidaan räätälöidä lähtijöiden tarpeiden mukaan. Onko sinulla yhteen hitsautumista odottava ryhmä valmiina? Tarvitseeko työyhteisösi uutta näkökulmaa?

Yhteystiedot

Kaisa Raittila
kaisa.raittila@saunalahti.fi
p. +358 400 606979

Mikko Malkavaara
mikko.malkavaara@diak.fi
p. +358 400 874563

Vuokraaminen

Jaamme mielellämme ilomme nizzalaisesta ullakkohuoneistosta ja vuokraamme Valottumaa perheellesi tai työtilaksi. Parastaan paikka tarjoaa kahden hengen seurueelle.

Yläpuolella olevasta varauskalenterista näet vapaat viikot. Lisätietoa vuokraamisesta löydät yläpalkin otsikon Valottuman vuokraaminen takaa. Kerro matkasuunnitelmastasi yhteystietolomakkeella tai sähköpostitse.

Varauskalenterissa ensimmäinen ja viimeinen mustaksi merkitty päivä ovat vaihtopäiviä, siis mahdollisia vuokrattaviksi. Tavarat voi tuoda tai jättää asunnolle lentoaikataulujen mukaan. Avain vaihtaa omistajaa pääsääntöisesti Suomessa.

Ensikohtaaminen

Heinäkuinen Nizza oli lämmin, kovin lämmin. Emme olleet sen helteitä aikaisemmin kokeneet. Hotellihuoneen yöstä selvisi, kun kääriytyi iltaisin märkään pyyhkeeseen.

Ensimmäiseksi kävelimme Rue Halévylle. Mikko kokeili rapun kädensijaa. Aikaisempien kevät- ja syyskäyntien aikainen tyhjä ranta oli nyt väkeä täynnä. Istuimme alas ja vain ihmettelimme. Vene veti purjeliitäjiä meren päälle, ja lapset keräsivät kiviä ämpäriin tai kiljuivat aallokossa. Vanha setä istui penkillä apteekin pussi kädessä.

Kiipesimme Cimiéz'lle. Oliivilehdossa olivat petankinpelaajat niin kuin aina, ja fransiskaaniluostarin puutarhasta aukesi vanha tuttu näkymä itäisille kukkuloille. Kuumuus teki kaikesta raukeaa ja hidasta. Hämmästelin, miten paljon pidin siitä. Tunsin olevani siellä, missä minun pitää.

Ehkä ihmeellisimpiä olivat kuitenkin illat rannalla. Hotellien aurinkotuoliarmeijat olivat tarkoin rajatut, mutta väliin jäävillä kansan kaistaleilla istui väkeä pimeässä kuuntelemassa aaltojen kohinaa. Kodittomia asettui siellä täällä makuusijoilleen aitauksien viereen. Yksi heistä sytytti kynttilän. Sen pieni valo muodosti seinät hänen seinättömälle huoneelleen.

Kahtena päivänä kiersimme kuusi asuntoa. Habisolin Timo oli sopinut näytöt, jotta saisimme käsityksen tarjonnasta ja hintatasosta. Maksukyvyllemme mahdolliset asunnot olivat joko huonokuntoisia, steriilejä, vilkkaan kadun varressa, pieniparvekkeisia tai viidennessä kerroksessa ilman hissiä.

Opimme, että parveke ei ole käyttökelpoinen, jos se aukeaa kadulle. Kukaan ei kestä liikenteen meteliä. (Rantaa kävellessämme ymmärsimme hyvin, miksi loistelias näköala ei koonnut väkeä Promenaden parvekkeille - siinähän kulkee kaupungin pääväylä alla.) 

Myös sen saimme tietää, että hinnoissa on poikkeuksetta kymmenisen prosenttia tinkimisen varaa. Rohkeitakin tarjouksia kannattaa siis tehdä, koska epävarma taloustilanne on pidentänyt myyntiaikoja myös Ranskassa. Itse kaupanteko on hidasta ja mutkikasta, mutta varsin turvallista, koska myyjän on teetettävä moninaiset tutkimukset asunnossa ja notaari hoitaa kaupan lakimiehen pätevyydellä.

Viimeiseksi menimme ullakkohuoneistoon, siihen, jota varten olimme Nizzaan tulleet ja jonka rapun kädensijaa Mikko oli jo etukäteen kokeillut. Talon ainoaan rappuun astuttiin suoraan kadulle levittäytyneiden ravintoloiden pöytien välistä. Kävelykatu oli täynnä väkeä. Liikemiehet seisoivat kovat kaulassa espressolla vesilelukaupan myyntitelineille pysähtyneiden ranta-asuisten lomassa.

Noin pienet avaimet, ajattelin, kun Timo avasi rapun oven. Postilaatikossa oli tuttu, Mikon arvaama nimi. Nousimme pienenpienellä hissillä viidenteen kerrokseen. Siitä piti jatkaa jalkaisin vielä yksi. Ullakkoasunto oli ainoa kerroksessaan. Sen ulko-ovesta ei astuttu sisään huoneisiin, vaan kattoterassille. Ihan ensimmäiseksi loin katseen kukkuloille.

Asunto oli sellaisessa kunnossa, että yhtä jos toista pitäisi uusia varsin pian. Mietimme, alkaisiko meitä ahdistaa viisto katto. Mikko tuskastui, kun yritti kumartua katsomaan säilytystilaa matalimmassa kohdassa.

Minä kuvittelin työpöydän paikan. Laskin, kuinka suuren ryhmän tilaan voisi tuoda ja millaisella porukalla siellä sietäisi yöpyä. Mietin, milloin ehtisimme tänne ja saisimmeko täällä aikaan. Jälkikäteen harmittelin, etten tarkistanut näkyykö olohuoneen ikkunasta pilkahtava meri myös tiskipöydän ääreen. En ole koskaan tiskannut ja katsellut samalla Välimerta. 

Kun kotona yritin palauttaa asuntoa mieleen, minusta tuntui, että olimme kömpineet sinne pienestä kolosta vähän niin kuin telttaan. Asunnon ovea sulkiessa piti muistaa nostaa kahvaa ylöspäin. Ja millainen mahtoi olla vedenpaine? Miksi emme kokeilleet sitä?

Istuimme Timon kanssa Place Garibaldilla. Neuvottelimme hinnasta. Lupasimme tehdä tarjouksen, joka olisi 50 000 euroa myyntihinnaksi ilmoitettua pienempi. 

Vietimme viimeisen illan sattumoisin samaan kaupunkiin osuneen Kaisa K:n ja hänen lastensa kanssa vanhankaupungin sivukujan ravintolassa. Pöydät olivat vinot ja lasten muovioliot putoilivat, vaikka yksi niistä yritti koko ajan vesipullon suulla seisten pitää käskyttävää pormestarin puhetta alamaisilleen. 

Kun kävelimme Mikon kanssa helteisessä yössä hotellille lähelle rautatieasemaa, mietimme, uskallammeko todella ja onko tässä järkeä. Tietenkään tässä ei ole järkeä, totesimme. Tämähän on unelma.

Aamulla hotellihuoneessa Mikko kirjoitti tarjouksen. Minä katselin huoneen ikkunasta sisäpihalle, missä vastapäistä asuntoa remontoiva mies sekoitti maalia. Lento Helsinkiin lähti iltapäivällä ja mietimme, saisimmeko kuulla vastauksen ennen lähtöämme.

Timo soitti lentokentälle. Asunnon välittäjän mukaan hinnan pitäisi alkaa kolmosella. Olimme sitä ounastelleet. Sanoimme Timolle, että alkakoon, mutta juuri siinä on ehdoton raja. Pelkkinä kaupankäyntikuluina tiesimme joutuvamme maksamaan joka tapauksessa seitsemästä yhdeksään prosenttia lisää.