Valottumisviikot

Korkean valon leiri aukaisee uuden näkökulman Välimeren kevääseen ja omaan tapaan hahmottaa maailmaa.

Kuka minä olen? Miten minusta tuli minä? Mitä kohti haluan seuraavaksi suunnata? Itsetutkistelun rinnalle nousee kysymys siitä, mikä rajoittaa kykyäni nähdä ympäristöni ja toisaalta mahdollisuuteni sellaisina kuin ne ovat.

Peileinä viikon matkalla ovat toisten matkalaisten lisäksi samassa valossa maalanneet kuvataiteilijat ja samoilla rannoilla ja kukkuloilla kirjoittaneet kirjailijat, oppaina Kaisa Raittila ja Mikko Malkavaara.

Ryhmään mahtuu kerrallaan korkeintaan 12 valottujaa. Majoittuminen hotellissa tai vuokra-asunnossa oman harkinnan mukaan. Kohtaamisten tukikohtana Kaisan ja Mikon Nizzan-koti Valottuma.

Valottumisviikko voidaan räätälöidä lähtijöiden tarpeiden mukaan. Onko sinulla yhteen hitsautumista odottava ryhmä valmiina? Tarvitseeko työyhteisösi uutta näkökulmaa?

Yhteystiedot

Kaisa Raittila
kaisa.raittila@saunalahti.fi
p. +358 400 606979

Mikko Malkavaara
mikko.malkavaara@diak.fi
p. +358 400 874563

Vuokraaminen

Jaamme mielellämme ilomme nizzalaisesta ullakkohuoneistosta ja vuokraamme Valottumaa perheellesi tai työtilaksi. Parastaan paikka tarjoaa kahden hengen seurueelle.

Yläpuolella olevasta varauskalenterista näet vapaat viikot. Lisätietoa vuokraamisesta löydät yläpalkin otsikon Valottuman vuokraaminen takaa. Kerro matkasuunnitelmastasi yhteystietolomakkeella tai sähköpostitse.

Varauskalenterissa ensimmäinen ja viimeinen mustaksi merkitty päivä ovat vaihtopäiviä, siis mahdollisia vuokrattaviksi. Tavarat voi tuoda tai jättää asunnolle lentoaikataulujen mukaan. Avain vaihtaa omistajaa pääsääntöisesti Suomessa.

Häikäisevästä merestä se alkoi

Lokakuussa 2007 Mikon alunperin kesyksi diagnosoitu eturauhassyöpä osoittautui aggressiiviseksi. Urologi tarjosi nopeinta mahdollista leikkausaikaa, kahden viikon päähän. Olimme parina nuori ja asuneet yhteistä kotia vasta muutaman kuukauden. Taudin vakavuuden takia leikkaus olisi laaja, ja se tiesi rakkauselämälle vakavaa uhkaa. Päätimme jättää diagnoosit hetkeksi sikseen ja lähteä todellisuutta pakoon.

Edullisin meitä kiinnostanut äkkilähtö oli Nizzaan. Kaupunki oli Kaisalle uusi. Asuimme Hôtel Ellingtonissa plataanien reunustamalla Boulevard Dubouchagella. Kadun toisella puolella seinää kiertävällä parvekkeella vanha rouva kasteli kukintansa päättäneitä, ryhmyvartisia pelargonioita. Naapurikorttelissa Rue Pastorellilla Pizzeria Samboran vähäeleisen kohtelias omistaja tarjoili meille puoli-ilmaista, onnelliseksi tekevää ruokaa ja viiniä kannussa. Un pichet du vin rouge, s'il vous plait, opimme pyytämään.

Väsynyt leijona Nizzan Linnavuoren hautausmaalla.

Olimme nälkäisiä. Viidessä päivässä kuljimme itään, länteen ja kukkuloille. Lännessä vietimme päivän Cannesin edustan luostarisaarella Lérinsissä. Kukkuloilta Vencesta etsimme Henri Matissen viimeisten vuosien päätyön, Ruusukkokappelin, ja Saint Paul de Vencesta Marc Chagallin haudan. Lännessä nousimme Ezen häikäisevälle jyrkänteelle ja odotimme turhaan junaa Monacossa.

Kaikista tärkein oli kuitenkin Italian rajalla oleva Menton. Päivä oli viiltävän kirkas, kun kiipesimme sen vanhaankaupunkiin ja korkealla kukkulalla olevalle hautausmaalle. Vielä vuosia myöhemmin saattoi Kaisa väsymisen ja turhautumisen keskellä sanoa: "Muista Mentonin rinteet." 

Kaikissa rannikon kylissä ja kaupungeissa parasta oli meri. Sen kirkkaus paransi pimeää mieltä. "Tuossa talossa voisin asua", sanoi Kaisa useamman kerran. "Muutetaan tänne", sanoi Mikko, jolle lääkäri ei juuri lupaillut elinaikaa. 

Saint-Paul-de-Vence, lokakuu 2007.

Urologin vastakkaisesta mielipiteestä piittaamatta Mikko perui leikkausajan ja lähti syöpälääkäri Timo Joensuun hoitoon (Mikon blogi Taudinkuva). Pahimmat uhkakuvat hälvenivät, ja vähitellen piti alkaa uskoa, että tauti on saatu talttumaan. 

Huhtikuussa 2010 lensimme Nizzaan ja kiersimme Provencen kaupunkeja, Marseillesta Aix en Provenceen, sieltä Avignoniin ja Arlesiin. Nizzan-kone oli viimeisiä, joka Seutulasta nousi. Islantilaisen tulivuoren tuhka oli sulkemassa koko Euroopan ilmatilan. Arlesissa meille pudisteltiin päätä, kun etsimme päiväretkeä varten vuokra-autoa. Kaikki autot olivat jossakin päin Eurooppaa viemässä lennotta jääneitä kotiin. Samaan aikaan sattunut junalakko nostatti tunnelmaa rautatieasemilla, mutta Châteauneuf du Papessa nautimme samettista viiniä oliivipuun alla ja katselimme Rhônen laaksoon, etsimme Magdalan Marian Eurooppaan rantautumisen paikan Saintes Maries de la Merissä ja junan ikkunasta tunnistimme Marcel Pagnolin lapsuuden kukkulat.

Cagnes sur Merin keskiaikaisessa vanhassakaupungissa kymmenen kilometrin päässä Nizzasta juhlistimme toista hääpäiväämme. Nizzaan palasimme ennen Helsinkiin lentämistä kuin kotiin. Söimme Rue Pastorellin pizzeriassa ja totesimme, että täällä voisimme olla aina. Tämä on kaupunki, jossa ovat Pariisi ja Italia ja meri, kaikki samassa paketissa. Lyhyen matkan päässä täältä ovat lähikaupunkien lisäksi laventelipellot, patikkapolut, huikaisevat rantatiet ja juhlalliset vuoret. Ylimystön hillittyä charmia voimakkaammin meitä puhuttelivat arkiset patonginkantajat. Ja valo, tietenkin valo.

Ei siis ihme, että le galetas de la lumiére, valon vintti, lopulta löytyi nimenomaan Nizzasta.