Valottumisviikot

Korkean valon leiri aukaisee uuden näkökulman Välimeren kevääseen ja omaan tapaan hahmottaa maailmaa.

Kuka minä olen? Miten minusta tuli minä? Mitä kohti haluan seuraavaksi suunnata? Itsetutkistelun rinnalle nousee kysymys siitä, mikä rajoittaa kykyäni nähdä ympäristöni ja toisaalta mahdollisuuteni sellaisina kuin ne ovat.

Peileinä viikon matkalla ovat toisten matkalaisten lisäksi samassa valossa maalanneet kuvataiteilijat ja samoilla rannoilla ja kukkuloilla kirjoittaneet kirjailijat, oppaina Kaisa Raittila ja Mikko Malkavaara.

Ryhmään mahtuu kerrallaan korkeintaan 12 valottujaa. Majoittuminen hotellissa tai vuokra-asunnossa oman harkinnan mukaan. Kohtaamisten tukikohtana Kaisan ja Mikon Nizzan-koti Valottuma.

Valottumisviikko voidaan räätälöidä lähtijöiden tarpeiden mukaan. Onko sinulla yhteen hitsautumista odottava ryhmä valmiina? Tarvitseeko työyhteisösi uutta näkökulmaa?

Yhteystiedot

Kaisa Raittila
kaisa.raittila@saunalahti.fi
p. +358 400 606979

Mikko Malkavaara
mikko.malkavaara@diak.fi
p. +358 400 874563

Vuokraaminen

Jaamme mielellämme ilomme nizzalaisesta ullakkohuoneistosta ja vuokraamme Valottumaa perheellesi tai työtilaksi. Parastaan paikka tarjoaa kahden hengen seurueelle.

Yläpuolella olevasta varauskalenterista näet vapaat viikot. Lisätietoa vuokraamisesta löydät yläpalkin otsikon Valottuman vuokraaminen takaa. Kerro matkasuunnitelmastasi yhteystietolomakkeella tai sähköpostitse.

Varauskalenterissa ensimmäinen ja viimeinen mustaksi merkitty päivä ovat vaihtopäiviä, siis mahdollisia vuokrattaviksi. Tavarat voi tuoda tai jättää asunnolle lentoaikataulujen mukaan. Avain vaihtaa omistajaa pääsääntöisesti Suomessa.

Muistikirjasta 2013

Viisto katto, pilkahtava meri

Tyynenä heinäkuun päivänä siivosin lehtikasoja kesämökillä Kangasalla. Vuosia vanhan lehden kannessa oli Kirsti Paakkanen. Sisäsivuilla luvattiin kertoa hänen Nizzan-kodistaan. Missäpäin kaupunkia lienee, ajattelin minä ja avasin lehden. Paakkasen upea kesäkoti oli Villefranchen suunnalla, Nizzasta itään. Hänen terassiltaan aukesi Cap Ferrat, ihana niemi, jonka majakkapolun olimme Mikon kanssa tuhkapilven alla 2010 huhtikuussa kiertäneet.

Mitähän tuolla alueella asunnot maksavat, aloin miettiä ja avasin Habisolin sivut. Olin tämän suomalais-rivieralaisen househunter-firman sivuja silloin tällöin katsellut, vaikkakaan en enää pitkään aikaan. Etusivulla oli uskomaton asunto, kolme huonetta ja keittiö suurella parvekkeella, omalla pihalla ja koko asunnon kokoisella kattoterassilla. Huikaiseva näkymä antoi alarinteellä leviävään Nizzaan ja kirkkaalle merelle laivoineen ja purjeveneineen sen takana.
Tietenkään se asunto ei ollut meille mahdollinen. Hintaa oli enemmän kuin kodillamme Tapanilassa ja sijaintikin lopulta turhan kaukana kaupungista. Ehdin kuitenkin kattaa illallisen kattoterassille monta kertaa ja miettiä, että pienen pihan nurmikko pitäisi muuttaa istutusalueeksi, ettei tarvitsisi ruohonleikkuria.

"Onhan täällä muitakin asuntoja", sanoi Mikko ja selasi Habisolin sivuja. Niin oli. Asuntoja oli pieniä ja suuria, parvekkeita länteen ja itään, vihreitä näkymiä ja lempeässä tuulessa heilahtavia valkoisia verhoja. 

Yhteen asuntoon huomasin palaavani yhä uudelleen. Se oli viistokattoinen ullakkohuoneisto "Nizzan parhaalla paikalla täydellisessä omassa rauhassa", kuten esittelyteksti sanoi. Huomasin kyllä, että keittiö oli vaatimaton ja makuuhuone viiston katon takia pieni. Mutta tunnelma oli jotakin ihan muuta kuin muiden asuntojen krominkiiltoisissa keittiöissä ja viimeistellyissä seinäpinnoissa. Mikä parasta, asunnossa oli suuri ja rauhallinen kattoterassi, jolta näki kaupungin kattojen yli kukkuloille.
Vierailin ullakkohuoneistossa useamman kerran päivässä. Mikkokin katseli sen kuvia ja oli samaa mieltä. Tämä asunto on erilainen kuin mikään muu. Kriteerimme olivat vedenpitävät: kirjahyllyjä oli useita ja niissä oli kirjoja. Pöydän ympärillä oli Artekin satulatuolit. Terassilta näkyivät kukkulat ja ikkunasta meri.

Totesimme, ettei se ota jos ei annakaan, jos kysymme asunnosta vähän lisää. Niin kuin jo satulatuoleista saattoi päätellä, asunnon omistajat olivat suomalaisia. Kun Habisolin Pirkko puhui eläkkeellä olevasta toimittajapariskunnasta, vanhalta nuuskunenä-Mikolta ei mennyt kauankaan selvittää, keistä oli kyse. 

"Jos teitä tämä oikeasti kiinnostaa, kannattaa kyllä tulla käymään", kirjoitti Pirkko. Minulla oli kirjoitustyömaani niin kesken ja deadlinet niskassa, etten voisi lähteä minnekään. Vuoden matkustuskiintiö oli sekin täynnä ja tilillä vähän rahaa. Makasin tummien hirsiseinien keskellä silmät auki monta yösydäntä ja yritin saada unen. 

Viikkoa myöhemmin lensimme Nizzaan.

Ensikohtaaminen 23.-26.7.2013

Heinäkuinen Nizza oli lämmin, kovin lämmin. Emme olleet sen helteitä aikaisemmin kokeneet. Hotellihuoneen yöstä selvisi, kun kääriytyi iltaisin märkään pyyhkeeseen.

Ensimmäiseksi kävelimme Rue Halévylle. Mikko kokeili rapun kädensijaa. Aikaisempien kevät- ja syyskäyntien aikainen tyhjä ranta oli nyt väkeä täynnä. Istuimme alas ja vain ihmettelimme. Vene veti purjeliitäjiä meren päälle, ja lapset keräsivät kiviä ämpäriin tai kiljuivat aallokossa. Vanha setä istui penkillä apteekin pussi kädessä.

Kiipesimme Cimiéz'lle. Oliivilehdossa olivat petankinpelaajat niin kuin aina, ja fransiskaaniluostarin puutarhasta aukesi vanha tuttu näkymä itäisille kukkuloille. Kuumuus teki kaikesta raukeaa ja hidasta. Hämmästelin, miten paljon pidin siitä. Tunsin olevani siellä, missä minun pitää.

Ehkä ihmeellisimpiä olivat kuitenkin illat rannalla. Hotellien aurinkotuoliarmeijat olivat tarkoin rajatut, mutta väliin jäävillä kansan kaistaleilla istui väkeä pimeässä kuuntelemassa aaltojen kohinaa. Kodittomia asettui siellä täällä makuusijoilleen aitauksien viereen. Yksi heistä sytytti kynttilän. Sen pieni valo muodosti seinät hänen seinättömälle huoneelleen.
Kahtena päivänä kiersimme kuusi asuntoa. Habisolin Timo oli sopinut näytöt, jotta saisimme käsityksen tarjonnasta ja hintatasosta. Maksukyvyllemme mahdolliset asunnot olivat joko huonokuntoisia, steriilejä, vilkkaan kadun varressa, pieniparvekkeisia tai viidennessä kerroksessa ilman hissiä.

Opimme, että parveke ei ole käyttökelpoinen, jos se aukeaa kadulle. Kukaan ei kestä liikenteen meteliä. (Rantaa kävellessämme ymmärsimme hyvin, miksi loistelias näköala ei koonnut väkeä Promenaden parvekkeille - siinähän kulkee kaupungin pääväylä alla.) Myös sen saimme tietää, että hinnoissa on poikkeuksetta kymmenisen prosenttia tinkimisen varaa. Rohkeitakin tarjouksia kannattaa siis tehdä, koska epävarma taloustilanne on pidentänyt myyntiaikoja myös Ranskassa. Itse kaupanteko on hidasta ja mutkikasta, mutta varsin turvallista, koska myyjän on teetettävä moninaiset tutkimukset asunnossa ja notaari hoitaa kaupan lakimiehen pätevyydellä.

Viimeiseksi menimme ullakkohuoneistoon, siihen, jota varten olimme Nizzaan tulleet ja jonka rapun kädensijaa Mikko oli jo etukäteen kokeillut. Talon ainoaan rappuun astuttiin suoraan kadulle levittäytyneiden ravintoloiden pöytien välistä. Kävelykatu oli täynnä väkeä. Liikemiehet seisoivat kovat kaulassa espressolla vesilelukaupan myyntitelineille pysähtyneiden ranta-asuisten lomassa.

Noin pienet avaimet, ajattelin, kun Timo avasi rapun oven. Postilaatikossa oli tuttu, Mikon arvaama nimi. Nousimme pienenpienellä hissillä viidenteen kerrokseen. Siitä piti jatkaa jalkaisin vielä yksi. Ullakkoasunto oli ainoa kerroksessaan. Sen ulko-ovesta ei astuttu sisään huoneisiin, vaan kattoterassille. Ihan ensimmäiseksi loin katseen kukkuloille.
Asunto oli sellaisessa kunnossa, että yhtä jos toista pitäisi uusia varsin pian. Mietimme, alkaisiko meitä ahdistaa viisto katto. Mikko tuskastui, kun yritti kumartua katsomaan säilytystilaa matalimmassa kohdassa.

Minä kuvittelin työpöydän paikan. Laskin, kuinka suuren ryhmän tilaan voisi tuoda ja millaisella porukalla siellä sietäisi yöpyä. Mietin, milloin ehtisimme tänne ja saisimmeko täällä aikaan. Jälkikäteen harmittelin, etten tarkistanut näkyykö olohuoneen ikkunasta pilkahtava meri myös tiskipöydän ääreen. En ole koskaan tiskannut ja katsellut samalla Välimerta. 

Kun kotona yritin palauttaa asuntoa mieleen, minusta tuntui, että olimme kömpineet sinne pienestä kolosta vähän niin kuin telttaan. Asunnon ovea sulkiessa piti muistaa nostaa kahvaa ylöspäin. Ja millainen mahtoi olla vedenpaine? Miksi emme kokeilleet sitä?

Istuimme Timon kanssa Place Garibaldilla. Neuvottelimme hinnasta. Lupasimme tehdä tarjouksen, joka olisi 50 000 euroa myyntihinnaksi ilmoitettua pienempi. 
Vietimme viimeisen illan sattumoisin samaan kaupunkiin osuneen Kaisa K:n ja hänen lastensa kanssa vanhankaupungin sivukujan ravintolassa. Pöydät olivat vinot ja lasten muovioliot putoilivat, vaikka yksi niistä yritti koko ajan vesipullon suulla seisten pitää käskyttävää pormestarin puhetta alamaisilleen. 

Kun kävelimme Mikon kanssa helteisessä yössä hotellille lähelle rautatieasemaa, mietimme, uskallammeko todella ja onko tässä järkeä. Tietenkään tässä ei ole järkeä, totesimme. Tämähän on unelma.
Aamulla hotellihuoneessa Mikko kirjoitti tarjouksen. Minä katselin huoneen ikkunasta sisäpihalle, missä vastapäistä asuntoa remontoiva mies sekoitti maalia. Lento Helsinkiin lähti iltapäivällä ja mietimme, saisimmeko kuulla vastauksen ennen lähtöämme.

Timo soitti lentokentälle. Asunnon välittäjän mukaan hinnan pitäisi alkaa kolmosella. Olimme sitä ounastelleet. Sanoimme Timolle, että alkakoon, mutta juuri siinä on ehdoton raja. Pelkkinä kaupankäyntikuluina tiesimme joutuvamme maksamaan joka tapauksessa seitsemästä yhdeksään prosenttia lisää.

Kolmen kuukauden kaupanteko

Kotona odotimme viikonlopun yli. Maanantaina Timo onnitteli. Korotettu tarjouksemme oli hyväksytty.

Juuri silloin aloin ihmetellä, miksi ylipäänsä koskaan olin ajatellut, että ostaisimme asunnon ulkomailta. Miten järjetöntä! Emmekö olleet tuhanteen kertaan päättäneet, että vuokrataan vetäytymispaikka aina uudesta kylästä tai kaupungista, ei juututa yhteen maisemaan. 

Tärisin öitä painajaisten kourissa. Milloin valui vesi katon läpi, milloin syysmyrsky rikkoi lumipallon kokoisin rakein ikkunat, milloin maanjäristys repi talon perustukset, milloin nousi tsunami kävelykatua pitkin ja milloin törrötti terassilla kuolleen kasvin ruoto. Ainakin siitä olin varma, että tuhoamme maapallon lentämällä tai lentoliikenne lakkaa kokonaan ja meillä on velkainen vintti monen päivän junamatkan päässä.

Samaisena maanantaina olimme jo pankissa. Lainaa kilpailutettiin toista viikkoa sitkein neuvotteluin. "Nyt lupasivat pudottaa marginaalia tämän verran", sanoi Mikko puhelimeen monta kertaa. "Kyllä me tulemme siihen samaan tai pudotamme vielä vähän", sanoi pankintäti. Ongelmana oli vain vakuus, kun ulkomailla sijaitsevaa asuntoa ei voi sellaisena pitää. Lopulta paras tarjous tuli omasta pankista.

Elokuun 12. tapasimme Pirkon tyttären Pauliinan Habisolin Vuorimiehenkadun toimistolla. Kävimme läpi nivaskan pienellä ranskanpräntillä kirjoitettua tutkimusta asunnon kunnosta. Sähköt eivät olleet ihan ajan tasalla, mutta termiiteistä ei ollut pienintäkään havaintoa sen enempää kuin asbestista tai lyijystäkään. Viimeisessä talon kokouksessa Madame ja Monsieur Vielä Hetken Nykyinen Omistaja olivat ottaneet puheeksi, kuinka ollakaan, katon huonon kunnon.

Me allekirjoitimme paperit emmekä todellakaan vain nimellä. Ranskaksi piti vakuuttaa mallitekstin mukaan, että on nähnyt ja lukenut ja tietää nyt ihan varmasti, mitä papereissa on. Joka ainoaan lappuun piti molemmin puolin lisätä vähintään puumerkki. "Tällaista se siellä Ranskassa on", sanoi Pauliina.

Kun palasimme kotiin, maksoin notaarin tilille käsirahan, 15 000 euroa, ja jäimme odottamaan, että samaiset paperit kiertäisivät nykyisten omistajien kautta takaisin notaarille. Silloin nimittäin postitettaisiin merkittävä, kirjattu kirje, jonka vastaanottamisesta alkaa ranskalaisen asuntokaupan yllättävin vaihe, katumusviikko. Katumusviikon aikana saa perua kaupan ilman sen kummempaa syytä, ja käsiraha palautetaan siitä mitään nipistämättä.

Kun kirjeet monsieur Malkavaaralle ja madame Raittilalle elokuun 26. päivänä tulivat, oli meillä onneksi niin kiireinen viikko, ettemme ehtineet katua. 

Ranskassa asuntokaupan hoitaa notaari. Hänen vastuullaan on varmistaa, että kaikki termiittilaskennat ja lyijymittaukset on tehty asunnossa asianmukaisesti. Tähän puuhaan häneltä ainakin Rivieran auringossa saattaa kulua kolmekin kuukautta. Me hätyytimme häntä täyden kalenterimme ahdingosta. Loppukauppa, joka solmittaisiin notaarin Antibesin konttorilla, sovittiin tehtäväksi 14. lokakuuta.  

Osaksi siirtokuntaa 11.-16.10.

Lensimme kohtuuttoman väsyneinä KLM:n varhaisaamun lennolla Amsterdamin kautta. Edellisiä päiviämme oli muun ohella täyttänyt kampanjointi kastisyrjintää vastaan. Eriskummallista oli törmätä Schipholin kentällä Dalitien kansainvälisen solidaarisuusverkoston tanskalaiseen toiminnanjohtajaan Rikkeen, joka oli palaamassa menestyksekkäältä lobbausmatkalta Strassburgista, jossa Euroopan parlamentti päätöslausemassaan kehotti Euroopan Unionia toimiin kastisyrjintää vastaan.

Väsymyksen takia pakkaamiseni matkalle oli ollut fiasko. Eniten minua haittasi se, että lähdin matkalle mukanani vain yhdet housut, ja nekin ikivanhat, lähinnä pihatöihin kelpaaviksi alentamani. Aamupöpperössä en ollut ollut osannut katsoa, mitä jalkaani vedin. Samaa hölmöilyä oli sekin, että odottelimme kadulla ulko-oven edessä Rue Halévyn asunnon pitkäaikaisia omistajia puolisen tuntia, ennen kuin tajusimme, että he odottivat meiltä merkkisoittoa tullakseen seitsemännestä kerroksesta päästämään meidät sisään. Minä olin ymmärtänyt puhelimessa, että treffipaikka oli talon ovella. Vähän nolosti alkoi.

Mutta millaisen vastaanoton saimmekaan! Tervetuloruusuja oli maljakoissa kolmella pöydällä ja yhdellä lisäksi pullo hyvälaatuista punaviiniä. Meille oli jätetty melkoinen selviytymispakkaus: ilmapatjat, peittoja, pyyhkeitä ja muita liinavaatteita, lautasia, juomalaseja, ruokailuvälineitä ja muita keittiötarvikkeita, kattiloita, kulhoja ja arvokas kahvinkeitin. Jopa muutamia kirjoja oli hyllyssä meille sopimuksen mukaan jätettyjen huonekalujen lisäksi. Meidän ei todellakaan tarvinnut lähteä liikkeelle tyhjästä.

Katsastimme paikkoja ja kuulostelimme ensimmäisiä neuvoja ja ohjeita. Näihin palattaisiin vielä, ajattelin. Nyt oli parasta saada vain tuntumaa.

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta Välimeren yllä, kun hetkeä myöhemmin astelimme viereiselle Grimaldin aukiolle yhteiselle lounaalle. Nizzan hyvää tekevä valo, kävi mielessäni.

Tulopäivällemme perjantaille oli sovittu tapaaminen HSBC-pankissa. Valottuman asioita hoitaaksemme meillä on oltava ranskalainen pankkitili. Sen avaaminen kävi ystävällisesti ja asiallisesti. Pankkikortit ja tarvittavat asiapaperit pankki lupasi toimittaa Suomen osoitteeseemme.

Perjantaista maanantaihin saimme käyttää uutta kotiamme edellisten omistajien hyväntahtoisuudesta ja heidän luvallaan. Nuo kolme päivää se oli vielä heidän. Kuljimme kaupoissa tutkaillen huonekaluja ja keittiötavaroita, ja jotain pientä ostimmekin. Teleyhtiö Orangen liikkeestä saimme mokkulaa vstaavan Huawein verkkolaitteen ja siihen käyttöaikaa viikoksi. Samalla tuli ratkaistuksi Valottuman verkkoyhteyskysymys ainakin toistaiseksi.

Hyvät oppaamme esittelivät meille kulmakuntamme palveluita: mukavimmat "stailaamattomat" ravintolat, suomalaisten tapaamispaikaksi vakiintunut kahvila, paras leipäkauppa, paras viinikauppa, elintarvikeliike, jossa osataan englantia, muut hyvät elintarvikekaupat kuten pelkkiin pakasteisiin erikoistunut Picard-myymälä, paras apteekki, ulkomaalaisten lääkäripalvelut, keskikaupungin huonekalu-, kodinkone- ja keittiötavaraliikkeet sekä kirjakaupat.

Sää ehti viiden päivän reissullamme vaihdella, satoikin. Maanantai ja tiistai olivat varsin pilvisiä, mutta lämpötila ei päivisin juuri alle kahdenkymmenen laskenut. Lähtöpäivänämme keskiviikkona Nizzan lokakuu oli sädehtivimmillään. Niin paljon asettautuminen, uuden oppiminen ja erilaiset sovitut tapaamiset veivät aikaa, että etukäteen suunnittelemamme kävelyretket jäivät pääosin tekemättä. Sunnuntaina sentään kiipesimme yhdelle lempipaikoistamme, linnavuorelle, ja laskeuduimme sieltä alas vanhankaupungin kujille.

H-hetki oli sitten maanantaina. Aamulla tutkailimme ensin seudun suomalaisille paljon remontteja tehneen Harrin kanssa eri vaihtoehtoja tarpeellisimmista edessä olevista töistä, mutta siihen aikaa kului vain vähän. Yhdessä jo tutuiksi käyneiden asunnon myyjien kanssa nousimme Antibesin junaan allekirjoittamaan asuntokaupan vahvistavat paperit notaarin luona.

Kohteliaan ja selkeäsanaisen notaarin lisäksi kaupantekotilaisuudessa olivat edustettuina välittäjä, house hunter -firma, tulkki, myyjät ja me ostajat, yhteensä kahdeksan. Olimme tutustuneet kauppakirjaan ja sen liitteisiin esisopimusta laadittaessa muutamia viikkoja aikaisemmin Habisolin Helsingin-toimistossa ja kirjoittaneet silloin nimikirjaimiamme kymmeniin eri papereihin. Seremonia tuntui vanhan kertaukselta. Tilaisuuden juhlavuus ja dramaattinen käännekohta, jossa toiset luovuttivat pitkään palvelleen rakkaan asuntonsa ja toiset ottivat sen vastaan toiveikkain ja tulevaisuudenuskoisin mielin, hämärtyi uuvuttavaan lehtien kääntelyyn, jossa paperien sisältöä olennaisempaa tuntui olevan se, että puumerkki tuli taatusti merkityksi joka lehdelle ja kummallekin puolelle.

Ehkä hetken riipaisevuus oli niin syvä, että mieli pyrki torjumaan sen. Tai sitten olin jo tarpeeksi monta kertaa ajatellut itseni ranskalaisen asunnon omistajana, tai ehkä yhteinen matkanteko myyjien kanssa suhteellisti koko tilaisuuden. Paluumatkalla junassa jatkoimme puhetta Ranskan Rivieralla elämisestä. Erosimme asemalla, ja me Kaisan kanssa lähdimme ostoskatu Jean Médicinin tavarataloihin.

Tiistaina katseltiin jo tulevaisuuteen. Aiemmat omistajat tutustuttivat meidät Monsieur C:hen, talomme enemmistöosakkaaseen ja rakennuskompleksin 1800-luvulla rakennuttaneen perheen perilliseen, joka oli tutkimassa kattotiilien kuntoa oman asuntonsa katon vuotamisen takia. Tämä olisi jatkossakin tätä, ajattelin minä, jonka uusi koti on välittömästi katon alla. Herra C. oli miellyttävä tuttavuus, rehevästi naurava ja helposti lähestyttävältä vaikuttava. Hän puhui ranskaakin niin selkeästi, että välillä jotakin jopa ymmärsin. Pakko on oppia kieltä lisää, jotta pärjäämme talon asioissa, ajattelin. Ensimmäiseen talon kokoukseen marraskuussa emme kuitenkaan pääse, ja allekirjoitimme herra C:lle valtakirjan edustaa siinä meitäkin.

Toinen tapaaminen oli isännöitsijäfirma Assalit'ssa. Kuinka ollakaan, keskustelu sielläkin sivusi kattoa ja Nizzan talvien yhä rankemmiksi käyneitä sateita. Kohteliaisuuskäyntimme merkitys oli lähinnä molemminpuolinen tutustuminen, mutta selväksi tuli, että asuntomme ja koko talon herkkä kohta on juuri katto. Sen ohella ajankohtainen asia on hissiremontti.

Iltapäiväkahvit joimme Place Magentan ja kävelykatu Rue Massénan kulmakahvilassa, joka on vakiintunut suomalaisten tapaamispaikaksi. Nytkin oli tervehdittäviä. Jännä oli ajatella olevansa osa siirtokuntaa.