Valottumisviikot

Korkean valon leiri aukaisee uuden näkökulman Välimeren kevääseen ja omaan tapaan hahmottaa maailmaa.

Kuka minä olen? Miten minusta tuli minä? Mitä kohti haluan seuraavaksi suunnata? Itsetutkistelun rinnalle nousee kysymys siitä, mikä rajoittaa kykyäni nähdä ympäristöni ja toisaalta mahdollisuuteni sellaisina kuin ne ovat.

Peileinä viikon matkalla ovat toisten matkalaisten lisäksi samassa valossa maalanneet kuvataiteilijat ja samoilla rannoilla ja kukkuloilla kirjoittaneet kirjailijat, oppaina Kaisa Raittila ja Mikko Malkavaara.

Ryhmään mahtuu kerrallaan korkeintaan 12 valottujaa. Majoittuminen hotellissa tai vuokra-asunnossa oman harkinnan mukaan. Kohtaamisten tukikohtana Kaisan ja Mikon Nizzan-koti Valottuma.

Valottumisviikko voidaan räätälöidä lähtijöiden tarpeiden mukaan. Onko sinulla yhteen hitsautumista odottava ryhmä valmiina? Tarvitseeko työyhteisösi uutta näkökulmaa?

Yhteystiedot

Kaisa Raittila
kaisa.raittila@saunalahti.fi
p. +358 400 606979

Mikko Malkavaara
mikko.malkavaara@diak.fi
p. +358 400 874563

Vuokraaminen

Jaamme mielellämme ilomme nizzalaisesta ullakkohuoneistosta ja vuokraamme Valottumaa perheellesi tai työtilaksi. Parastaan paikka tarjoaa kahden hengen seurueelle.

Yläpuolella olevasta varauskalenterista näet vapaat viikot. Lisätietoa vuokraamisesta löydät yläpalkin otsikon Valottuman vuokraaminen takaa. Kerro matkasuunnitelmastasi yhteystietolomakkeella tai sähköpostitse.

Varauskalenterissa ensimmäinen ja viimeinen mustaksi merkitty päivä ovat vaihtopäiviä, siis mahdollisia vuokrattaviksi. Tavarat voi tuoda tai jättää asunnolle lentoaikataulujen mukaan. Avain vaihtaa omistajaa pääsääntöisesti Suomessa.

Osaksi siirtokuntaa

Lensimme kohtuuttoman väsyneinä KLM:n varhaisaamun lennolla Amsterdamin kautta. Edellisiä päiviämme oli muun ohella täyttänyt kampanjointi kastisyrjintää vastaan. Eriskummallista oli törmätä Schipholin kentällä Dalitien kansainvälisen solidaarisuusverkoston tanskalaiseen toiminnanjohtajaan Rikkeen, joka oli palaamassa menestyksekkäältä lobbausmatkalta Strassburgista, jossa Euroopan parlamentti päätöslausemassaan kehotti Euroopan Unionia toimiin kastisyrjintää vastaan.

Väsymyksen takia pakkaamiseni matkalle oli ollut fiasko. Eniten minua haittasi se, että lähdin matkalle mukanani vain yhdet housut, ja nekin ikivanhat, lähinnä pihatöihin kelpaaviksi alentamani. Aamupöpperössä en ollut ollut osannut katsoa, mitä jalkaani vedin. 

Samaa hölmöilyä oli sekin, että odottelimme kadulla ulko-oven edessä Rue Halévyn asunnon pitkäaikaisia omistajia puolisen tuntia, ennen kuin tajusimme, että he odottivat meiltä merkkisoittoa tullakseen seitsemännestä kerroksesta päästämään meidät sisään. Minä olin ymmärtänyt puhelimessa, että treffipaikka oli talon ovella. Vähän nolosti alkoi.

Mutta millaisen vastaanoton saimmekaan! Tervetuloruusuja oli maljakoissa kolmella pöydällä ja yhdellä lisäksi pullo hyvälaatuista punaviiniä. Meille oli jätetty melkoinen selviytymispakkaus: ilmapatjat, peittoja, pyyhkeitä ja muita liinavaatteita, lautasia, juomalaseja, ruokailuvälineitä ja muita keittiötarvikkeita, kattiloita, kulhoja ja arvokas kahvinkeitin. Jopa muutamia kirjoja oli hyllyssä meille sopimuksen mukaan jätettyjen huonekalujen lisäksi. Meidän ei todellakaan tarvinnut lähteä liikkeelle tyhjästä.

Katsastimme paikkoja ja kuulostelimme ensimmäisiä neuvoja ja ohjeita. Näihin palattaisiin vielä, ajattelin. Nyt oli parasta saada vain tuntumaa. 

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta Välimeren yllä, kun hetkeä myöhemmin astelimme viereiselle Garibaldin aukiolle yhteiselle lounaalle. Nizzan hyvää tekevä valo, kävi mielessäni.

Tulopäivällemme perjantaille oli sovittu tapaaminen HSBC-pankissa. Valottuman asioita hoitaaksemme meillä on oltava ranskalainen pankkitili. Sen avaaminen kävi ystävällisesti ja asiallisesti. Pankkikortit ja tarvittavat asiapaperit pankki lupasi toimittaa Suomen osoitteeseemme.

Perjantaista maanantaihin saimme käyttää uutta kotiamme edellisten omistajien hyväntahtoisuudesta ja heidän luvallaan. Nuo kolme päivää se oli vielä heidän. Kuljimme kaupoissa tutkaillen huonekaluja ja keittiötavaroita, ja jotain pientä ostimmekin. Teleyhtiö Orangen liikkeestä saimme mokkulaa vstaavan Huawein verkkolaitteen ja siihen käyttöaikaa viikoksi. Samalla tuli ratkaistuksi Valottuman verkkoyhteyskysymys ainakin toistaiseksi.

Hyvät oppaamme esittelivät meille kulmakuntamme palveluita: mukavimmat "stailaamattomat" ravintolat, suomalaisten tapaamispaikaksi vakiintunut kahvila, paras leipäkauppa, paras viinikauppa, elintarvikeliike, jossa osataan englantia, muut hyvät elintarvikekaupat kuten pelkkiin pakasteisiin erikoistunut Picard-myymälä, paras apteekki, ulkomaalaisten lääkäripalvelut, keskikaupungin huonekalu-, kodinkone- ja keittiötavaraliikkeet sekä kirjakaupat.

Sää ehti viiden päivän reissullamme vaihdella, satoikin. Maanantai ja tiistai olivat varsin pilvisiä, mutta lämpötila ei päivisin juuri alle kahdenkymmenen laskenut. Lähtöpäivänämme keskiviikkona Nizzan lokakuu oli sädehtivimmillään. 

Niin paljon asettautuminen, uuden oppiminen ja erilaiset sovitut tapaamiset veivät aikaa, että etukäteen suunnittelemamme kävelyretket jäivät pääosin tekemättä. Sunnuntaina sentään kiipesimme yhdelle lempipaikoistamme, linnavuorelle, ja laskeuduimme sieltä alas vanhankaupungin kujille.

H-hetki oli sitten maanantaina. Aamulla tutkailimme ensin seudun suomalaisille paljon remontteja tehneen Harrin kanssa eri vaihtoehtoja tarpeellisimmista edessä olevista töistä, mutta siihen aikaa kului vain vähän. Yhdessä jo tutuiksi käyneiden asunnon myyjien kanssa nousimme Antibesin junaan allekirjoittamaan asuntokaupan vahvistavat paperit notaarin luona.

Kohteliaan ja selkeäsanaisen notaarin lisäksi kaupantekotilaisuudessa olivat edustettuina välittäjä, house hunter -firma, tulkki, myyjät ja me ostajat, yhteensä kahdeksan. Olimme tutustuneet kauppakirjaan ja sen liitteisiin esisopimusta laadittaessa muutamia viikkoja aikaisemmin Habisolin Helsingin-toimistossa ja kirjoittaneet silloin nimikirjaimiamme kymmeniin eri papereihin. 
Seremonia tuntui vanhan kertaukselta. 

Tilaisuuden juhlavuus ja dramaattinen käännekohta, jossa toiset luovuttivat pitkään palvelleen rakkaan asuntonsa ja toiset ottivat sen vastaan toiveikkain ja tulevaisuudenuskoisin mielin, hämärtyi uuvuttavaan lehtien kääntelyyn, jossa paperien sisältöä olennaisempaa tuntui olevan se, että puumerkki tuli taatusti merkityksi joka lehdelle ja kummallekin puolelle.

Ehkä hetken riipaisevuus oli niin syvä, että mieli pyrki torjumaan sen. Tai sitten olin jo tarpeeksi monta kertaa ajatellut itseni ranskalaisen asunnon omistajana, tai ehkä yhteinen matkanteko myyjien kanssa suhteellisti koko tilaisuuden. Paluumatkalla junassa jatkoimme puhetta Ranskan Rivieralla elämisestä. Erosimme asemalla, ja me Kaisan kanssa lähdimme ostoskatu Jean Médicinin tavarataloihin.

Tiistaina katseltiin jo tulevaisuuteen. Aiemmat omistajat tutustuttivat meidät Monsieur C:hen, talomme enemmistöosakkaaseen ja rakennuskompleksin 1800-luvulla rakennuttaneen perheen perilliseen, joka oli tutkimassa kattotiilien kuntoa oman asuntonsa katon vuotamisen takia. Tämä olisi jatkossakin tätä, ajattelin minä, jonka uusi koti on välittömästi katon alla. 

Herra C. oli miellyttävä tuttavuus, rehevästi naurava ja helposti lähestyttävältä vaikuttava. Hän puhui ranskaakin niin selkeästi, että välillä jotakin jopa ymmärsin. Pakko on oppia kieltä lisää, jotta pärjäämme talon asioissa, ajattelin. Ensimmäiseen talon kokoukseen marraskuussa emme kuitenkaan pääse, ja allekirjoitimme herra C:lle valtakirjan edustaa siinä meitäkin.

Toinen tapaaminen oli isännöitsijäfirma Assalit'ssa. Kuinka ollakaan, keskustelu sielläkin sivusi kattoa ja Nizzan talvien yhä rankemmiksi käyneitä sateita. Kohteliaisuuskäyntimme merkitys oli lähinnä molemminpuolinen tutustuminen, mutta selväksi tuli, että asuntomme ja koko talon herkkä kohta on juuri katto. Sen ohella ajankohtainen asia on hissiremontti.

Iltapäiväkahvit joimme Place Magentan ja kävelykatu Rue Massénan kulmakahvilassa, joka on vakiintunut suomalaisten tapaamispaikaksi. Nytkin oli tervehdittäviä. Jännä oli ajatella olevansa osa siirtokuntaa.