Valottuman tarina
Lokakuussa 2013.
Viisto katto, pilkahtava meri
Tyynenä heinäkuun päivänä siivosin lehtikasoja kesämökillä Kangasalla. Vuosia vanhan lehden kannessa oli Kirsti Paakkanen. Sisäsivuilla luvattiin kertoa hänen Nizzan-kodistaan. Missäpäin kaupunkia lienee, ajattelin minä ja avasin lehden. Paakkasen upea kesäkoti oli Villefranchen suunnalla, Nizzasta itään. Hänen terassiltaan aukesi Cap Ferrat, ihana niemi, jonka majakkapolun olimme Mikon kanssa tuhkapilven alla 2010 huhtikuussa kiertäneet.
Mitähän tuolla alueella asunnot maksavat, aloin miettiä ja avasin Habisolin sivut. Olin tämän suomalais-rivieralaisen househunter-firman sivuja silloin tällöin katsellut, vaikkakaan en enää pitkään aikaan. Etusivulla oli uskomaton asunto, kolme huonetta ja keittiö suurella parvekkeella, omalla pihalla ja koko asunnon kokoisella kattoterassilla. Huikaiseva näkymä antoi alarinteellä leviävään Nizzaan ja kirkkaalle merelle laivoineen ja purjeveneineen sen takana.
Tietenkään se asunto ei ollut meille mahdollinen. Hintaa oli enemmän kuin kodillamme Tapanilassa ja sijaintikin lopulta turhan kaukana kaupungista. Ehdin kuitenkin kattaa illallisen kattoterassille monta kertaa ja miettiä, että pienen pihan nurmikko pitäisi muuttaa istutusalueeksi, ettei tarvitsisi ruohonleikkuria.
"Onhan täällä muitakin asuntoja", sanoi Mikko ja selasi Habisolin sivuja. Niin oli. Asuntoja oli pieniä ja suuria, parvekkeita länteen ja itään, vihreitä näkymiä ja lempeässä tuulessa heilahtavia valkoisia verhoja.
Yhteen asuntoon huomasin palaavani yhä uudelleen. Se oli viistokattoinen ullakkohuoneisto "Nizzan parhaalla paikalla täydellisessä omassa rauhassa", kuten esittelyteksti sanoi. Huomasin kyllä, että keittiö oli vaatimaton ja makuuhuone viiston katon takia pieni. Mutta tunnelma oli jotakin ihan muuta kuin muiden asuntojen krominkiiltoisissa keittiöissä ja viimeistellyissä seinäpinnoissa. Mikä parasta, asunnossa oli suuri ja rauhallinen kattoterassi, jolta näki kaupungin kattojen yli kukkuloille.
Vierailin ullakkohuoneistossa useamman kerran päivässä. Mikkokin katseli sen kuvia ja oli samaa mieltä. Tämä asunto on erilainen kuin mikään muu. Kriteerimme olivat vedenpitävät: kirjahyllyjä oli useita ja niissä oli kirjoja. Pöydän ympärillä oli Artekin satulatuolit. Terassilta näkyivät kukkulat ja ikkunasta meri.
Totesimme, ettei se ota jos ei annakaan, jos kysymme asunnosta vähän lisää. Niin kuin jo satulatuoleista saattoi päätellä, asunnon omistajat olivat suomalaisia. Kun Habisolin Pirkko puhui eläkkeellä olevasta toimittajapariskunnasta, vanhalta nuuskunenä-Mikolta ei mennyt kauankaan selvittää, keistä oli kyse.
"Jos teitä tämä oikeasti kiinnostaa, kannattaa kyllä tulla käymään", kirjoitti Pirkko. Minulla oli kirjoitustyömaani niin kesken ja deadlinet niskassa, etten voisi lähteä minnekään. Vuoden matkustuskiintiö oli sekin täynnä ja tilillä vähän rahaa. Makasin tummien hirsiseinien keskellä silmät auki monta yösydäntä ja yritin saada unen.
Viikkoa myöhemmin lensimme Nizzaan.
Ensikohtaaminen
Heinäkuinen Nizza oli lämmin, kovin lämmin. Emme olleet sen helteitä aikaisemmin kokeneet. Hotellihuoneen yöstä selvisi, kun kääriytyi iltaisin märkään pyyhkeeseen.
Ensimmäiseksi kävelimme Rue Halévylle. Mikko kokeili rapun kädensijaa. Aikaisempien kevät- ja syyskäyntien aikainen tyhjä ranta oli nyt väkeä täynnä. Istuimme alas ja vain ihmettelimme. Vene veti purjeliitäjiä meren päälle, ja lapset keräsivät kiviä ämpäriin tai kiljuivat aallokossa. Vanha setä istui penkillä apteekin pussi kädessä.
Kiipesimme Cimiéz'lle. Oliivilehdossa olivat petankinpelaajat niin kuin aina, ja fransiskaaniluostarin puutarhasta aukesi vanha tuttu näkymä itäisille kukkuloille. Kuumuus teki kaikesta raukeaa ja hidasta. Hämmästelin, miten paljon pidin siitä. Tunsin olevani siellä, missä minun pitää.
Ehkä ihmeellisimpiä olivat kuitenkin illat rannalla. Hotellien aurinkotuoliarmeijat olivat tarkoin rajatut, mutta väliin jäävillä kansan kaistaleilla istui väkeä pimeässä kuuntelemassa aaltojen kohinaa. Kodittomia asettui siellä täällä makuusijoilleen aitauksien viereen. Yksi heistä sytytti kynttilän. Sen pieni valo muodosti seinät hänen seinättömälle huoneelleen.
Kahtena päivänä kiersimme kuusi asuntoa. Habisolin Timo oli sopinut näytöt, jotta saisimme käsityksen tarjonnasta ja hintatasosta. Maksukyvyllemme mahdolliset asunnot olivat joko huonokuntoisia, steriilejä, vilkkaan kadun varressa, pieniparvekkeisia tai viidennessä kerroksessa ilman hissiä.
Opimme, että parveke ei ole käyttökelpoinen, jos se aukeaa kadulle. Kukaan ei kestä liikenteen meteliä. (Rantaa kävellessämme ymmärsimme hyvin, miksi loistelias näköala ei koonnut väkeä Promenaden parvekkeille - siinähän kulkee kaupungin pääväylä alla.)
Myös sen saimme tietää, että hinnoissa on poikkeuksetta kymmenisen prosenttia tinkimisen varaa. Rohkeitakin tarjouksia kannattaa siis tehdä, koska epävarma taloustilanne on pidentänyt myyntiaikoja myös Ranskassa. Itse kaupanteko on hidasta ja mutkikasta, mutta varsin turvallista, koska myyjän on teetettävä moninaiset tutkimukset asunnossa ja notaari hoitaa kaupan lakimiehen pätevyydellä.
Viimeiseksi menimme ullakkohuoneistoon, siihen, jota varten olimme Nizzaan tulleet ja jonka rapun kädensijaa Mikko oli jo etukäteen kokeillut. Talon ainoaan rappuun astuttiin suoraan kadulle levittäytyneiden ravintoloiden pöytien välistä. Kävelykatu oli täynnä väkeä. Liikemiehet seisoivat kovat kaulassa espressolla vesilelukaupan myyntitelineille pysähtyneiden ranta-asuisten lomassa.
Noin pienet avaimet, ajattelin, kun Timo avasi rapun oven. Postilaatikossa oli tuttu, Mikon arvaama nimi. Nousimme pienenpienellä hissillä viidenteen kerrokseen. Siitä piti jatkaa jalkaisin vielä yksi. Ullakkoasunto oli ainoa kerroksessaan. Sen ulko-ovesta ei astuttu sisään huoneisiin, vaan kattoterassille. Ihan ensimmäiseksi loin katseen kukkuloille.
Asunto oli sellaisessa kunnossa, että yhtä jos toista pitäisi uusia varsin pian. Mietimme, alkaisiko meitä ahdistaa viisto katto. Mikko tuskastui, kun yritti kumartua katsomaan säilytystilaa matalimmassa kohdassa.
Minä kuvittelin työpöydän paikan. Laskin, kuinka suuren ryhmän tilaan voisi tuoda ja millaisella porukalla siellä sietäisi yöpyä. Mietin, milloin ehtisimme tänne ja saisimmeko täällä aikaan. Jälkikäteen harmittelin, etten tarkistanut näkyykö olohuoneen ikkunasta pilkahtava meri myös tiskipöydän ääreen. En ole koskaan tiskannut ja katsellut samalla Välimerta.
Kun kotona yritin palauttaa asuntoa mieleen, minusta tuntui, että olimme kömpineet sinne pienestä kolosta vähän niin kuin telttaan. Asunnon ovea sulkiessa piti muistaa nostaa kahvaa ylöspäin. Ja millainen mahtoi olla vedenpaine? Miksi emme kokeilleet sitä?
Istuimme Timon kanssa Place Garibaldilla. Neuvottelimme hinnasta. Lupasimme tehdä tarjouksen, joka olisi 50 000 euroa myyntihinnaksi ilmoitettua pienempi.
Vietimme viimeisen illan sattumoisin samaan kaupunkiin osuneen Kaisa K:n ja hänen lastensa kanssa vanhankaupungin sivukujan ravintolassa. Pöydät olivat vinot ja lasten muovioliot putoilivat, vaikka yksi niistä yritti koko ajan vesipullon suulla seisten pitää käskyttävää pormestarin puhetta alamaisilleen.
Kun kävelimme Mikon kanssa helteisessä yössä hotellille lähelle rautatieasemaa, mietimme, uskallammeko todella ja onko tässä järkeä. Tietenkään tässä ei ole järkeä, totesimme. Tämähän on unelma.
Aamulla hotellihuoneessa Mikko kirjoitti tarjouksen. Minä katselin huoneen ikkunasta sisäpihalle, missä vastapäistä asuntoa remontoiva mies sekoitti maalia. Lento Helsinkiin lähti iltapäivällä ja mietimme, saisimmeko kuulla vastauksen ennen lähtöämme.
Timo soitti lentokentälle. Asunnon välittäjän mukaan hinnan pitäisi alkaa kolmosella. Olimme sitä ounastelleet. Sanoimme Timolle, että alkakoon, mutta juuri siinä on ehdoton raja. Pelkkinä kaupankäyntikuluina tiesimme joutuvamme maksamaan joka tapauksessa seitsemästä yhdeksään prosenttia lisää.
Ennen remonttia 2013.
Kolmen kuukauden kaupanteko
Kotona odotimme viikonlopun yli. Maanantaina Timo onnitteli. Korotettu tarjouksemme oli hyväksytty.
Kotona odotimme viikonlopun yli. Maanantaina Timo onnitteli. Korotettu tarjouksemme oli hyväksytty.
Juuri silloin aloin ihmetellä, miksi ylipäänsä koskaan olin ajatellut, että ostaisimme asunnon ulkomailta. Miten järjetöntä! Emmekö olleet tuhanteen kertaan päättäneet, että vuokrataan vetäytymispaikka aina uudesta kylästä tai kaupungista, ei juututa yhteen maisemaan.
Tärisin öitä painajaisten kourissa. Milloin valui vesi katon läpi, milloin syysmyrsky rikkoi lumipallon kokoisin rakein ikkunat, milloin maanjäristys repi talon perustukset, milloin nousi tsunami kävelykatua pitkin ja milloin törrötti terassilla kuolleen kasvin ruoto. Ainakin siitä olin varma, että tuhoamme maapallon lentämällä tai lentoliikenne lakkaa kokonaan ja meillä on velkainen vintti monen päivän junamatkan päässä.
Samaisena maanantaina olimme jo pankissa. Lainaa kilpailutettiin toista viikkoa sitkein neuvotteluin. "Nyt lupasivat pudottaa marginaalia tämän verran", sanoi Mikko puhelimeen monta kertaa. "Kyllä me tulemme siihen samaan tai pudotamme vielä vähän", sanoi pankintäti. Ongelmana oli vain vakuus, kun ulkomailla sijaitsevaa asuntoa ei voi sellaisena pitää. Lopulta paras tarjous tuli omasta pankista.
Elokuun 12. tapasimme Pirkon tyttären Pauliinan Habisolin Vuorimiehenkadun toimistolla. Kävimme läpi nivaskan pienellä ranskanpräntillä kirjoitettua tutkimusta asunnon kunnosta. Sähköt eivät olleet ihan ajan tasalla, mutta termiiteistä ei ollut pienintäkään havaintoa sen enempää kuin asbestista tai lyijystäkään. Viimeisessä talon kokouksessa Madame ja Monsieur Vielä Hetken Nykyinen Omistaja olivat ottaneet puheeksi, kuinka ollakaan, katon huonon kunnon.
Me allekirjoitimme paperit emmekä todellakaan vain nimellä. Ranskaksi piti vakuuttaa mallitekstin mukaan, että on nähnyt ja lukenut ja tietää nyt ihan varmasti, mitä papereissa on. Joka ainoaan lappuun piti molemmin puolin lisätä vähintään puumerkki. "Tällaista se siellä Ranskassa on", sanoi Pauliina.
Kun palasimme kotiin, maksoin notaarin tilille käsirahan, 15 000 euroa, ja jäimme odottamaan, että samaiset paperit kiertäisivät nykyisten omistajien kautta takaisin notaarille. Silloin nimittäin postitettaisiin merkittävä, kirjattu kirje, jonka vastaanottamisesta alkaa ranskalaisen asuntokaupan yllättävin vaihe, katumusviikko. Katumusviikon aikana saa perua kaupan ilman sen kummempaa syytä, ja käsiraha palautetaan siitä mitään nipistämättä.
Kun kirjeet monsieur Malkavaaralle ja madame Raittilalle elokuun 26. päivänä tulivat, oli meillä onneksi niin kiireinen viikko, ettemme ehtineet katua.
Ranskassa asuntokaupan hoitaa notaari. Hänen vastuullaan on varmistaa, että kaikki termiittilaskennat ja lyijymittaukset on tehty asunnossa asianmukaisesti. Tähän puuhaan häneltä ainakin Rivieran auringossa saattaa kulua kolmekin kuukautta. Me hätyytimme häntä täyden kalenterimme ahdingosta. Loppukauppa, joka solmittaisiin notaarin Antibesin konttorilla, sovittiin tehtäväksi 14. lokakuuta.
Ennen remonttia 2013.
Kotona Rue Halévylla
"Jos te joskus lähdette tulevasta Nizzan kodistanne yhtä onnellisina kuin me, teillä on edessänne kaunis aika Ranskassa." Niin alkoi ensimmäinen viesti Rue Halévyn Monsieur Entiseltä Omistajalta. Sen jälkeen Kaisa lakkasi näkemästä painajaisia.
Asuntoa ensin kolme vuotta vuokralla ja sitten toistakymmentä omistajina asuttaneet Madame ja Monsieur Entinen Omistaja tarjoilivat meille pala palalta lisää tietoa. Ympärivuotisia nizzalaisia he olivat ehtineet olla kuudetta vuotta.
Jo toisessa viestissä he kertoivat työskennelleensä myös Nepalissa. Löysimme yhteisiä tuttuja ja yhteiset dalitit. Myöhemmin kävi ilmi, että Madame Entisen Omistajan siskonmies oli parempikin tuttu. "Alkaa olla tässä asuntokaupassa johdatuksen makua", sanoi Madame.
Rue Halévyn keltaisessa talossa on viisi asuntoa, tai siis kuusi, jos jälkikäteen rakennetun ullakkohuoneiston laskee mukaan. Madame ja Monsieur Entinen Omistaja olivat ostaneet asunnon talon silloiselta pääosakkaalta, Monsieur C:ltä, jonka suku oli aikoinaan rakentanut koko talon. Monsieur C. oli jo paljon aikaisemmin tehnyt kattokerroksen palvelijanhuoneista asunnon aikuistuvalle tyttärelleen. Monsieur itse asui vaimoineen viidennessä kerroksessa, ja neljännessä oli perheen omistama lakitoimisto, jossa sekä isä että tytär työskentelivät.
Kun tytär meni naimisiin ja perhe kasvoi, Monsieur ja Madame C. ostivat talon Cimiez'n yläpuolelta. Tytär perheineen muutti viidenteen kerrokseen. Kattohuoneistoa vuokrattiin, ja eräänä vuonna vuokralaiseksi ilmoittautui toimittajapariskunta Suomesta, Madame ja Monsieur Entinen Omistaja.
Vuosien myötä Monsieur C. on myynyt omistuksiaan, ja nykyään hänellä on enää alakerran ravintola ja viidennen kerroksen asunto, johon hän on juuri muuttamassa rouvansa kanssa takaisin. Neljännessä kerroksessa asuu ranskalainen nelikymppinen pariskunta, ja kolmannen kerroksen italialainen signore S. käy aniharvoin Nizzassa. Toisessa kerroksessa asuu italialainen ravintoloitsija, jonka ravintola on etuovesta rantaan päin. Ensimmäisen kerroksen italialaisen ravintoloisijan yritys on nimeltään 1882, ja se tarjoilee hyvää espressoa kadun toisella puolella vähän etuovesta pohjoiseen.
Ensimmäisen yön nukuimme Rue Halévylla 11. lokakuuta 2013. Rakensimme leirin remontoimattoman asunnon lattialle edellisiltä asukkailta perityille ilmapatjoille.
Vuosien myötä Monsieur C. on myynyt omistuksiaan, ja nykyään hänellä on enää alakerran ravintola ja viidennen kerroksen asunto, johon hän on juuri muuttamassa rouvansa kanssa takaisin. Neljännessä kerroksessa asuu ranskalainen nelikymppinen pariskunta, ja kolmannen kerroksen italialainen signore S. käy aniharvoin Nizzassa. Toisessa kerroksessa asuu italialainen ravintoloitsija, jonka ravintola on etuovesta rantaan päin. Ensimmäisen kerroksen italialaisen ravintoloisijan yritys on nimeltään 1882, ja se tarjoilee hyvää espressoa kadun toisella puolella vähän etuovesta pohjoiseen.
Ensimmäisen yön nukuimme Rue Halévylla 11. lokakuuta 2013. Rakensimme leirin remontoimattoman asunnon lattialle edellisiltä asukkailta perityille ilmapatjoille.